Miten sen osaisi sanoa, sanoa niin, ettei siitä loukkaannu. Miten kertoisi totuuden, mutta niin, että se voimaannuttaisi, eikä lannistaisi. Olisiko sittenkin parempi olla huomaamatta mitään, eikä edes vihjaisisi, että turha homma, ei tästä mitään tule kuitenkaan. Voisi sitten vain itseksekseen pohtia, että eikö tuo tosiaankaan itse huomaa?
Joskus on vain uskottava, että aina opiskelija ei vain pysty. Ei osaa, ei ymmärrä tai ei opi. Tai on niin laiska, yksinkertaisesti yksinkertainen tai muuten lipsuu väärille raiteille koko ajan, vaikka miten ohjaat ja opastat, vaikka rautalangasta väännät. Välillä tuntuu, että opinnäytteetkin puolestaan teet. Eikä ohjaaja/opettaja edes kaipaa selityksiä: akateeminen vapaus tehdä tai olla tekemättä on edelleen olemassa. Ei ole ”koulupakkoa” eikä vaadita poissaoloselvityksiä. Ja kerta toisensa jälkeen – juuri kun luulet, että NYT, nyt se meni perille – nyt pärjää omillaan, eikä enää tule esittämään loputtomien tekosyiden vyyhtiä ja meriselityksiä töiden viivästymiselle. Ei enää keksi ongelmia, joita ei itse asiassa olekaan. Ei enää syytä ohjaajaa ”väärästä” aiheesta tai tutkinnonuudistusta viivästyneistä suorituksista. Ja juuri kun luulet, että näin on käynyt, tuleekin sposti ”tulisin juttelemaan, käykö?”
Yksi sadasta on sellaisia, jotka tarvitsevat paljon ohjausta ja joille siitä ei ole mitään hyötyä.