Luento alkoi tänään. Se on nyt sitten tammi- ja helmikuu Pohjoista paikallishistoriaa. Tänäänkin jännitti – vähän. Niin kuin aina ennen uutta luentoa tai esitelmää. Mutta nykyisin jännitys on simppeli juttu. Kuuluu asiaan, on melkein mukavaa. Mutta kun erinäisiä vuosia – vuosikymmeniä, herra varjelkoon! – sitten pidin ensimmäisen luentosarjani, olin aloittaessani niin hermona, että kädet tärisivät.
Ennen luentosaliin uskaltautumista mietin vimmatusti, miten peitän käsieni tärinän. Kurssikavereitanikin tiesin olevan kateederin toisella puolella, joten paineet olivat törkeät. Haa! Otan kynän käteeni, ja puristan sitä vaivihkaa… kukaan ei huomaa vapinaa.
Onnistuiko? No ja aivan varmasti. Noin kuusi ja puoli minuuttia luennon alun jälkeen kuului PAKS ja lyijynän palaset sinkoilivat. Kun katselin kynän jämiä käsissäni ne eivät enää tärisseet.
Tänään luentoa aloittaessa oli kyllä muutoin vähän H. Moilanen olo. Hutera etten sanoisi. Meni viime yö enempi vähempi valvoessa kun tämä merkillinen mahatauti ahisti. Se vaan ahistaa ja maha on kuin olis kuudennella kuulla raskaana. Eikä syöminen/juominen tunnu hyvälle. Aamulla muutoin ihan kelpo kunto, mutta huterahko. Käyntiin päästyä unohdin koko pötsin. Luennonpito on mukavaa. Sen teko ei niinkään.