Aamuneljältä aloin odottaa, että voisin nousta ylös. Taas kerran olin sitten salin oven takana ennen kuin se aukesi. Ja päivä jatkui suunnilleen yhtä hermostuneena. Paitsi luennolla. Oli mukava luennoida. Ja mikä parasta: minä sain asiani sopimaan. Se ei minulta – edelleenkään – käy mitenkään vaivattomasti. Nanosekunnin murto-osassa saatan unohtaa vakaat aikeeni puhua vain ja ainoastaan asiaa, ja ryhdyn rönsyilemään sivupoluille. Historiankirjoittamisen tuskasta ja riemusta. Tutkijan takkuisesta taipaleesta, johon mahtuu paljon myötäleitäkin. Niin toki tein tänäänkin, mutta onnistuin palaamaan asiaan. Tiukasti asiaan.
Luentoa lukuunottamatta muutoin sellainen kummallisen sähköinen päivä. Eikä vähäisin syy ollut opiskelijavirta, joka tuntui huonettani huuhtovan pitkin päivää. Ja siinä välissä sitten vielä professori – ja toinenkin – piipahtivat eräänkin kerran. Puhelinkin soi päntiönnään, joten häslinkiä riitti. Jos olisi kirjattava työpäivän suoritus, mitä jälkiä siitä jäi. Mitä sain aikaiseksi reilun kahdeksan tunnin aikana? Pidettyä kahden tunnin luennon, enkä muuta. Härdellipäivä, etten sanoisi.
Hey Reya, c´mon! Älä taas ala ynnäämään tekemättämyyksiäsi/8 h! Lehtorin virka pitää sisällään PALJON muutakin kuin kateederiesiintymiset! Tähän muuhun luen ilman muuta härdellipäiväsi opiskelija- ja proffakonsultaatiot.
Että mitäkö jälkiä työpäivän suorituksesta? Sellaisia jälkiä, jotka realisoituvat aikanaan harjoitusaineina, seminaariesitelminä, graduina, väitöksinä ja virkaanastujaisesitelminä. Jälki on ehkä Lapin jenkassa lauletun kaltainen:
”Riekon jalka kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin…”
Tiedätkös, vaikkei eilen täällä kampuksella paljon jälkiä jäänyt, niin eilen illalla sain kotosalla yhtä sun toista näkyvää jälkeä aikaseksi, – kuten tulet vielä huomaamaan. Joten päivän suorituskiintiöni tuli hyvin täytetyksi. No hätä siis.