Historiantutkijalle kriisit ovat mielenkiintoisia ja antoisia tutkimuskohteita, koska niissä usein paljastuu ilmiön syvin olemus, paljaana, ilman epäolennaisuuksia. Ulkoisten ja vähempiarvoisten seikkojen väistyessä taka-alalle, ilmiön ääriviivat terävöityvät ja ennen näkymättömät asiat tulevat näkyviksi. Siksikö tämä sydämentykytys, nyrjähdys rinnassa, syvänvioletin värinen tuskallinen vihlaisu tarvittiin, että taas hoksaisin, etten arjessa unohtaisi: kohta täysi-ikäinen kuopuksemme on hyvä pentu.
Joo, tiedän, että äidit kehuvat omia kakaroitaan. Entä sitten? Jolleivät äidit, niin ketkä sitten? (”Äidit, nuo toivossa väkevät… ” Lauri Viitako?) Ja eihän meidän 17-vuotias mikään puhdas kuin pulmunen todellakaan ole, toki Marlborot ja Olvit on testattu. En todellakaan kuvittele, että poika istuu luokassa silmät kirkkaina ja valmiina omaksumaan innolla kaiken, mitä opeilla on tarjoilla. Sentään ehtii kouluun, useimmiten, eikä juuri lintsaa (koulussahan on kavereita, siellähän on seuraa! – miksi sieltä kannattaisi pois olla). Kaikista tekemisistään en tiedäkään, Luojalle kiitos! Iltaisin tulee kotiin aina vasta vähän sen jälkeen kun on sovittu ja koluaa sitten yömyöhään, nukkuisi myöhään iltapäivään jos antaisi. Ei nyt varsinaisesti tyrkyttäydy kotitöissä auttajaksi, saatikka IKINÄ raivaisi huonettaan ilman desibelien käyttöä. Lähtökohtaisesti on sellainen peruslaiska nuori mies.
Mutta siksikö se tämäkin kriisinpoikanen oli koettava, että tuollaiset epäolennaiset jutut jäisivät taka-alalle. Etten unohtaisi, kuinka peruspositiivinen jätkä poikamme on. Ei pieniä murehdi, mutta toisaalta myötäelää vahvasti muiden murheissa. Antaa äidilleenkin feedbackia, hyvässä ja pahassa, reippaammanlaisesti kun sille päälle sattuu. Ja kertoo meitsille jutuistaan, on aina kertonut: haksahdukset ja hajoamiset. Niin ja on hyvä muuraamaan, sanoi ammattikoulun ope. Siellä kun juniori on nyt tällä jaksolla oppimassa kaikenlaista. Hiton hyvä poika se on! Mun mielestä.