Kävin haudalla. Hautuumaalla tavattoman kaunista. Sankarivainajien hautojen ruusut syvänpunaisia, runsaita. Keltaiset koivuista tuulessa lähtevät lehdet ja kuusikujat niiden taustana. Ilta-aurinko laski punaisena, ja vain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Muutoin siellä oli taas rauhallista ja rauhoittavaa. Hetkeksi hellitti pohjaimua.
John Irvingin kirjassa (Garpin maailma vai Kaikki isäni hotellit? En muista.) päähenkilöä vaivaa aika ajoin pohjaimu. Irvingille [ja minulle] pohjaimu on kalvava tunne siitä, että jotain ikävää on tulossa, että jokin voima vetää alaspäin, hyvä olo menee niinkuin vesi lavuaarissa. Pohjaimu tulee joskus syyttä, joskus – niin kuin kai nytkin – sen aiheuttaa aito huoli. Huoli yhdestä jos toisestakin läheisestä.
Pohjaimu oli jo aamulla, eivätkä Kauhajoen uutiset ole sitä mihinkään vienyt. Turta olo.