Kuntosalielämää

Ei ihminen voi itseään enää paljon idiootimmaksi tuntea kuin seistessään maanantaiaamuna klo 5.48 kuntosalin teräsportailla odottamassa, että ulko-ovi aukeaisi. Onneksi tänään ei satanut räntää, joskus on tehnyt sitäkin. Onneksi kello ei ollut 4.48. Kerran se on ollut kun siellä seisoin. Kukaan tervejärkinen ei seiso kuntosalin oven edessä aamuyöstä. Mutta minä seisoin – taas kerran.

Innokkuuteni ei johtunut uusista salikengistä, jotka lauantaina sain vihdoin hankittua. Itse asiassa koko salitreenamiseen ei ole mitään erityistä intohimoa. Enää. Reilut viisi vuotta siellä kulkeneena siitä on vain pahasti riippuvainen. Uusilla kengillä ei intoa siis paljon nostettu. Tänäänkin vain kävi kuten muutaman kerran aiemminkin: heräsin paljon ennen kellon soittoa ja lähdin hissuksiin… Salin avainkortilla pääsee sisälle periaatteessa mihin aikaan vain, mutta uloimmaisen oven sähkölukko aukeaa vasta viittä vaille kuusi. Siis siellä seisot vanhan teollisuushallin seinustalla kun koiran pissattajat ja vastapäisen talon aamunikotinistit parvekkeelta vilkuttelevat aamuvirkulle saliriippuvaiselle tollolle, joka ei ymmärrä pysyä kotona siihen asti, että kuntikselle tosiaan pääsisi sisälle.

Miksikö sitten on ennen kukonlaulua sinne raahauduttava? Siksi että töiden jälkeen on sata hyvää ja kaksisataa keksittyä syytä perustella laiskuus ja jättää treeni väliin. Aamukuntoilusta saa kummasti jäntevyyttä päivään, ryhtikin on parempi. Aamulla salilla on sitä paitsi rauhallista: usein saan olla yksikseni.

Elokuussa meidän perhe yksin vastasi kuntiksen aamutuurista. Kun minä lähdin suunnilleen kolmen vartin jälkeen kohti kotisuihkua, pehtoori tuli tekemään oman harjoituksensa ja kahdeksan aikoihin tytär tuli vuoroon. Juniori ei tullut. Nukkui. Ei vaan vahingossakaan haksahda mihinkään aamukuntoiluun. Terve nuori mies!