Tänään ukosti. Monta tuntia. Harmi vain, että oli oltava töissä eikä minun työhuoneeni ikkunasta näy kuin vastapäisen rakennussiiven seinä ja ikkunat. Salamointi ja taivaanliikkeet menivät ihan näkemättä, ihan hukkaan.
Olen aina pitänyt ukkosesta. Ollessani alle kouluikäinen vietimme monet kesät perheemme mökillä järven rannalla, jossa oli usein ukkosia. Oli ”mahetsua” laskea salaman ja jyrähdyksen välistä aikaa ja miettiä, kuinka lähelle ukkonen tulisikaan. Tänään ukkosta kuunnellessa muistin, kuinka yksi meidän kesäapulaisistamme pelkäsi jylinää ja järven pintaan iskeviä salamoja aivan järjettömästi. Tyttöparka (olisiko ollut kahtakymmentäkään, tosin minun silloisesta perspektiivistäni kuului joka tapauksessa ikäryhmään ”aikuiset” tai ”vanhat”) lamaantui täysin. Ja syöksyi sängyn alle. Muutaman pienen huoneen mökkimme perimmäiseen kamariin ja sen perimmäiseen nurkkaan – pysyäkseen siellä kauan.
Pitkän aikaa ukkosen jälkeen hän (Nellikö hänen nimensä oli?) kömpi esiin ja oli aivan vitivalkoinen. Meitsin viisivuotiaassa maailmassa moinen käytös oli vähintäänkin ”raukkista”. Varmasti Nellin auktoriteettiasema kärsi kolauksen jokaisen ukkosen jälkeen.
Eipä ole kotiapulaisia enää, eivätkä päiväkotien tädit tai äidit saa juosta sänkyjen alle kun ukostaa. On oltava rohkeita naisia!
Ukkoset ovat yksi suurista rakkauksistani, olen lapsesta asti rynnännyt joko ikkunaan tai ulos kun kuulen jyrinän. On se vaan mahtava luonnonilmiö, salamat ovat upeita!
Monet ystävistäni pelkäävät todella paljon ukkosta, itkukohtauksiin saakka. On se jännä, miten eritavoin ihmiset reagoivat.
Zahirlife: Ukkoset varmasti jakavat ihmiset aika selkeästi kahtia: meihin joita ne kiehtovat ja niihin, jotka niitä kauhistelevat. On helpompaa olla ”meidän puolella” 🙂