Olen nähnyt niin hienon suon etten ikinä. Ahopään rinteitä laskeutuessa se näytti viheriäiseltä niityltä, Kiilopään tummaa silhuettia vasten oli merkillisen kaunis. En vain osannut kuvata sen kauneutta. Kuvissa se näyttää tavalliselta pieneltä Lapin suolta. Luontopolku oli muutoin aika vaativa: paljon rakkaa ja kapeita muhkuraisia, kurujen pohjilta nousevia polkuja. Tälle kesälle on huiputettu Kaunispää, Iisakkipää, Kiilopää ja nyt Ahopää. Ei mitään Veikka Gustafsson suorituksia, mutta onpahan liikuttu. Voimannuttaako se? En tiedä. Hyvältä se joka tapauksessa tuntuu. Se rauhoittaa – pitkäksi aikaa. Ruskaa on jo vähän, sieniäkin vähän, mustikoita hyvin vähän, hilloja muutama eikä puolukoita yhtään. Eihän niitä (puolukoita siis) vielä kuulu ollakkaan. Nyt kun olemme syöneet (savurautua ja sienimuhennosta, ruisleipää ja Trimbachin Pinot Gris niiden seurana – ei voi valittaa) ja tästä läppärin yli kuvatessa ulkona näyttää tuolta
(klikkaa kuva isommaksi) ja siellä on lämmin (+ 18 C) en taida sittenkään ottaa arvosteltavana olevaa väitöskirjan käsikirjoitusta pöydälle, vaan otan puukon ja korin ja lähden metsään: onhan ne vähätkin suolasienet haettava sieltä pois.