Suihkuttelujen jälkeen parempaa päälle – ollaan täällä ylipukeutuneita melkein koko ajan, vaikkei mitään ihmeellistä ole päällemme laitettu. Kiinalaiset käyvät ravintoloissa melkein rantakamppeissa, japanilaisilla on sentään vähän tälläytymistä, venäläisillä ei. Hotellin respassa käydään käännättämässä ja kirjoituttamassa kiinaksi paperille se paikka, mihin Sanyan kaupungissa halutaan mennä, hotellin ovipojat tilaavat taksin ja sopivat hinnasta taksikuskin kanssa ja me istumme kyytiin. Naiskuski. Ja kyyti sen mukaista: rauhallista ja turvallista, eivätkä kuljettajan kynnet vie meidän huomiotamme puolta kyydissä oloajasta. Miestaksareilla on täällä järjestään tavattoman pitkät, hoidetut kynnet. Inhottavat meistä. Vastenmieliset. Jostain kansakoulun lukukirjasta muistan hämärästi lukeneeni että kiinassa �?pitkäkyntisyys�? on tavoiteltavaa, jotenkin hienoa, mutta eihän länsimäisen ajatuksiin semmoinen sovi.
Päästään siis Sanyaan. Rantakadulle jossa ei olla aiemmin käyty. Siellä musiikki soi kovalla, paikalliset ovat jumppatansseissa. Keski-ikäisiä ja vanhoja ihmiset tanssii ryhmässä … Melkein voimistelua. Hassun näköistä.
Kalaravintolat ovat niin sotkuisen näköisiä ettei rohjeta niihin mennä, kierretään saaren toiselle puolelle (Sanya muodostuu monesta kymmenestä pienestä saaresta) ja koko päivän pidätelty nälkä pakottaa yhteen �?kansanpaikkaan�? sisälle. Ja meitäkö muka katsottiin! Viisi tarjoilijaa hyörii ympärillä, minulla ensimmäisenä mielessä että tarvin käsidesiä (desinfiointi tuntuu tarpeelliselta ennen kuin millekkään aletaan). Onko ruokalistaa? On toki. Kiinaksi. Paksu kirja komeine kuvineen annoksista. Mistä me tiedämme ettei jossain annoksessa ole kissaa tai käärmettä? Kilpikonnista puhumattakaan! Aurinkomatkojen oppaan suomi-englanti-kiina –lappunen auttaa. Tilaamme ruoan (grillattuja rapuja tikun nokassa, munakoisoa ja riisiä, talo tarjosi automaattisesti lautasellisen kirsikkatomaatteja ja lisäksi otimme Tsingtao-pullollisen puoliksi (675 ml paikallista keskiolutta). Söimme, tulimme kylläisiksi, keräsimme katseita ja maksoimme huikeat 75 yuania koko satsista. Linnanmaalla ei opiskelijahintaankaan kaksi ihmistä syö noin halvalla.
Sitten etsimään baaria/diskoa. Diskokatu löytyi. Ensin merenlahden baariin, jossa istuskelimme tunteroisen odotellen iltapaikkojen avautumista ja ihaillen iltavalaistua Sanyaan. Osaavat satsata valoihin. Ja eiku kymmeneltä kohti paikallista yöelämää. Hieman arvelutti kun ei oikein tietty mitä ovien takana olisi, mutta käveltiin yhteen monista rohkeasti sisään. Savuinen, paikallisen nuorison täyttämä baari otti meidät oudotkin sisäänsä. Baaritiskille ja elekielellä saatiin drinksut tilattua. Baarimikko aloitti ihan oman shownsa, me ihmettelimme kiinalaisten nuorten illanviettoa: musiikki länsimaista ja kovaa. Tiskijukka ja �?esitanssijat�? pitivät omaa showtaan, pieniin ryhmiin kokoontuneet nuoret tilasivat 3, 6 tai 9 olutta. Saivat nopat ja shottilasit samalla kertaa. Aloittivat Yatsin, pokerin nopilla tms pelaamisen ja voittaja sai aina kumota pikkulasillisen olutta. Kukaan ei oikeastaan tanssinut, eikä mekään sitten päästy. Baaritiskin takana oli monta telkkaria joista tuli yhtä aikaa urheilua (lätkämatsia vain hetki, Kimi vilahti ja sitten jotain hevospooloa) ja uutisia maanjäristysalueelta. pahannäköistä oli. Sitten taas jotain amerikkalaista sarjaa, joita ei onneksi ole dubattu kiinaksi, vaan tekstitetty. Baarissa olin ainoa blondi, vanha, rillipäinen, tyttärensä kanssa oleva äiti mutta meillähän oli kuitenkin ihan mukavaa. Pari tuntia katseltiin ja puolelta öin etsittiin taksi, jossa oli pieni mukavan näköinen poika kuskina ja hotellille. Santrikka mesetti vielä pari tuntia mutta minä nukahdin pian.
Tänään torstaina on viimeinen kokonainen päivä täällä Aasian Hawaijilla. Paistaa hienosti. Tuulee myös. Rusketuksen syvennys ja meressä uinti ja rannalla kävely (aion käydä rannalla liikkuvilta helmikauppiailta ostamassa parit helmet, ovat kuulemma kovin edullisia jos osaa tingata, täytyy yrittää). Illaksi La Floret -ostariin syömään ja huomenna aamulla varhain lähdemme Kantoniin.
Bloggailen ehkä vielä, ehkä en. Ei siis tarvi olla huolissaan jollei mitään tekstiä huomenna tule. Olemme jo matkalla kohti kotia. Eipä ole pehtoorista tullut sitten armeija-ajan oltua näin kauaa erossa, eikä Tomaskista koskaan, joten joutaahan täältä. Ja tuntuuhan tuo matkaseuranikin kaipaavan jo ikäistään seuraa 🙂 …